Elän mun unelmaa! Muutin syksyllä pieneen punaiseen tupaan. Pihaa riittää kivasti ja perunamaa on nyt työn alla, ensi vuonna sitten paremmin pääsen puutarhahommiin käsiksi!

Klassinen “punainen tupa ja perunamaa”-haave on ollut myös mun unelmani jo pitkään. Tuntuu epätodelliselta, että tässä sitä nyt ollaan. Se on kuulunut mun aikuisiän haaveisiin ja oon ajoittanut sen ensin mielessäni sinne jonnekin +30-40v-unelmiin. Vähän niinkuin hortonomiksi opiskelunkin. Päätin, että yrityksen perustan ennen kun täytän 30, ja katsotaan siitä sitten. Nyt on niin, että kolmeenkymppiin on vielä matkaa ja tässä sitä jo istuskellaan, yrittäjänä, hortonomi-opiskelijana punaisessa tuvassa. Huh huh!

Toisaalta sitten taas en ihmettele yhtään. Olen sellainen, että saan ideoita ja pusken kyllä sitkeästi kohti toteutusta kaikin voimin. En jää jahkailemaan, vaan menen eteenpäin. Kun aloin haaveilla punaisesta tuvasta ja perunamaasta, niin haaveeseen kuului kumppani ja mahdolliset lemmikit tai lapset, niinkuin nyt tuohon haaveeseen yleisesti liitetäänkin. Kun ymmärsin, ettei silloinen kumppanini omannut samaa unelmaa, aloin puntaroimaan mitä oikein haluan. Ymmärsimme, ettei suhteemme tainnut muutenkaan kulkea enää samaan suuntaan, joten erkaannuimme omille poluillemme. Silloin ymmärsin, että tämä on minun unelmani ja minä menen sitä kohden vaikka yksin.

Ajatus tuntui välillä hurjalta, välillä hyvältä. Olen aina asunut kaupungissa, mutta luonnossa sieluni lepää ja kasvien parissa olen aina myös halunnut työskennellä. Autotien pauhu, öinen katuvalon kajo makuuhuoneessa, asfaltti, jalkakäytävät, harmaat betonirakennukset ja kiiltävät katupölyn harmaannuttavat näyteikkunat eivät ole koskaan tuntuneet kovin kotoisilta. Kaupungissa tunnen itseni vieraaksi. Millekään ympärillä olevalle ei voi lopulta mitään. Mikäli kaupunki päättää jyrätä lempimetsätilkkuni ja rakentaa sen täyteen 10-kerroksisia kerrostaloja, se tekee niin, eikä minulla ole siihen osaa tai arpaa. Ikkunasta näkemäni vehreys ei ole käsissäni, jos se hävitetään niin se häviää.

Lapsuudessa tutustuin Fiskarsiin, jossa vietin nuoruuteni parhaimpia aikoja siellä asuvien ystävieni kanssa. Oli aina ilo lähteä ja tympeä palata Turkuun. Ystäväni äiti kutsui kylää aurinkolaaksoksi, ja sitä se todella oli! Usein oli hyvä sää ja kylän liepeillä näki mitä ihastuttavinta luontoa ja ihmeellisiä eläimiä. Joella näin kuningaskalastajan ja saukon, ympäröivissä kirkasvetisissä järvissä nautin kesäuinneista ja kuutamoista, ihanissa puutaloissa inspiroiduin ja päätin, että tällaisen kodin minä haluan. Unelmani kehittyi siis kerros kerrokselta jo lapsuudesta lähtien, ja aina olen tiennyt sen olevan oikea suuntani.

Muuttaessani Tampereen Pispalaan, pääsin jo lähemmäs unelmaani. Sain asua puutalossa ja lämmittää asuntoa kakluunilla. Tutustuin tuon laakson ihmeelliseen luontoon ja yhteisölliseen kylätoimintaan. Pääsin näkemään, kuinka yhteisöviljelykulttuuri kukoistaa ja samalla opiskelin media-alalla. Unelmani vahvistui, ja aloin luottaa siihen, että kyllähän minä pärjään tuvassa yksinkin.

Vielä muuttaessa yksinäisyys sai minut kuitenkin epäröimään. Miten minä muka pärjäisin, jos asuntooni tulisi vaikkapa vesivahinko, ikkuna menisi rikki, tai en saisi mistään ostettua polttopuita? Miten minä kestäisin talven pimeää ja kylmää? Oliko tämä sittenkään oikea valinta?

Oli. Nyt kun olen hiljalleen asettunut, niin olen ensinnäkin kiitollinen siitä että asun vuokralla, ja vuokranantajani haluaa pitää huolta tästäkin talosta. Jos joskus haluan ostaa oman talon, niin nyt pääsen todella testaamaan miltä tällainen elämä tuntuu, ilman sen suurempaa riskiä. Täällä on hieno yhteisöllinen henki naapurien kesken. Oma perheeni ja ystäväni asuvat lähellä ja tänne pääsee jopa varsin helposti bussillakin. Autoni saatiin korjattua, joten voin kulkea vapaasti. Eihän tässä ole mitään huolta yksinäisyydestä!

Sitäpaitsi vaikka asun yksin, en koe olevani yksinäinen. Kaupungissa koin, mutta luonto ympärilläni pitää minulle seuraa. Miten täällä edes voisi tuntea yksinäisyyttä? Nautin yksinolosta, ja se on aivan eri asia se. 

Nyt vain kotiutumaan, jotta ymmärrän hengähtää ja rentoutua. Talvi saa olla, kun puuliiterikin on täynnä polttopuita. Täällä on kaikki hyvin.